Aloittelijalle

Linuxia on aiemmin pidetty aloittelijoille vaikeana järjestelmänä. Nykyään tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, kunhan on valmis opiskelemaan hieman uuden järjestelmän perusteita. Koska monet, jotka kokeilevat Linuxia ovat Windows-käyttäjiä, tässä ohjeessa lähdetään siitä liikkeelle. Käytännössä kaikki mitä muilla käyttöjärjestelmillä on mahdollista tehdä ja käyttää, verkkoselaimista, tuottavuussovelluksiin ja pelaamiseen asti on mahdollista Linux-jakeluiden kanssa.

Linux-maailmaan tutustuessa on hyvä pitää mielessä, että Linux on suunniteltu eri lähtökohdista kuin esimerkiksi Windows tai macOS, ja jotkin asiat hoidetaan eri tavalla. Perusteiden opettelu saattaa tuntua turhauttavalta, mutta tulee maksamaan itsensä takaisin moninkertaisena myöhemmin. Ei kukaan ole tietokoneita muillakaan käyttöjärjestelmillä oppinut päivässä tehokkaasti käyttämään. Mutta siinä missä Windowsin ja macOS:n tutuiksi tulleet rakenteet ja käyttöliittymä voivat muuttua radikaalisti, jopa seuraavassa versiossa, Linux-jakelun käyttäjällä vapaus valita mieluisansa käyttöliittymä, jota ei sanele kukaan muu kuin käyttäjä itse.

Linuxissa käyttäjä hallitsee järjestelmäänsä, ei toisinpäin.

Haluan asentaa koneelleni Linuxin! Mitä minun tulee tehdä?

Jotta uuden käyttöjärjestelmän käyttöönotto onnistuisi mahdollisimman kivuttomasti, on aluksi hyvä ottaa selvää perusasioista. Lue tämä sivu läpi ja selaile muutenkin tätä wikiä ja muita Linux-aiheisia sivustoja.

Kun lähdet asentamaan koneellesi Linuxia, sinun on ensin päätettävä, minkä jakelun asennat. Jakelu on kokoelma ohjelmistoja, jossa on paitsi Linux-ydin myös muut tarvittavat ohjelmistot ja työkalut. Tässä artikkelissa on esitelty lyhyesti yleisimpiä jakeluita, joiden väliltä valinta kannattaa tehdä. Parasta jakelua ei ole mahdollista sanoa, vaan valinta on lähinnä mielipidekysymys.

Käydään kuitenkin aluksi lyhyesti läpi Linux-käyttöjärjestelmän perusteet, jotta Linuxin asentaminen ei aiheuttaisi suurta "kulttuurishokkia".

Linux-järjestelmän perusteita

Jotta uudenlaisen käyttöjärjestelmän käyttö onnistuisi tehokkaasti, on hyvä tietää jotain sen perusrakenteesta.

Monen käyttäjän järjestelmä

Linux on alusta lähtien tehty monen käyttäjän järjestelmäksi, jolloin jokaisella käyttäjällä on oma käyttäjätunnus, salasana ja kotihakemisto sekä kotihakemistossaan omat asetuksensa. Käyttäjätunnuksia voi luoda myös erikoiskäyttöön, esimerkiksi niin, että erikoisempia asetuksia tai uusia ohjelmia kokeilee ensin testitunnuksella, ilman pelkoa varsinaisten käyttäjien säätöjen sekoittumisesta.

Tavallisella käyttäjällä ei ole kirjoitusoikeuksia muualle tiedostojärjestelmään kuin omaan kotihakemistoon (sekä esim. tilapäistiedostojen hakemistoon, johon yleensä ei kosketa käsin). Siten esimerkiksi ohjelmien asentaminen koko järjestelmään (kaikkien käyttäjien käytettäväksi) ei onnistu, vaan ylläpitotoimenpiteisiin käytetään pääkäyttäjän (root) käyttäjätunnusta tai sudo-ohjelmaa, joka suorittaa komennot pääkäyttäjänä. Tällainen järjestelmä on tietoturvan kannalta hyvä, sillä mahdolliset haittaohjelmat voivat suoraan saastuttaa vain käyttäjän oman kotihakemiston. Lisäksi se hankaloittaa virusten ja muiden haittaohjelmien leviämistä. Korkeintaan organisaatiokäyttäjät tarvitsevat erillisen virustorjuntaohjelmiston, kunhan jakelu on päivitetty ja ajantasalla.

Lisätietoja löytyy artikkeleista käyttäjä ja tiedoston oikeudet. Katso myös tietoturva.

Hakemistorakenne

Pääartikkeli: Hakemistorakenne

Linuxissa ei käytetä Windowsin tapaa ryhmitellä hakemistoja levyosioiden (esim. C:, D: jne.) alle, vaan käytetään yhtä hakemistopuuta, joka alkaa juurihakemistosta (/). Toki juurihakemisto sijaitsee jollain levyosiolla, mutta siihen voidaan myös liittää muita levyosioita. Usein esimerkiksi käyttäjien kotihakemistot sisältävä home-hakemisto on oma levyosionsa, jolloin esimerkiksi jakelun vaihtuessa on helppo säilyttää henkilökohtaiset tiedostot ja asetukset.

Tavallisesti käyttäjä tallentaa kaikki omat tiedostonsa kotihakemistoonsa alihakemistoineen (ohjelmat saattavat lisäksi käyttää joitakin muita hakemistoja, esim. /tmp väliaikaistiedostoille). Muualle järjestelmään tallennetaan tiedostoja vain pääkäyttäjänä esimerkiksi asennettaessa uusia ohjelmia.

Jokaisella tiedostolla on myös tiedostokohtaiset oikeudet, jotka kertovat esimerkiksi kuka käyttäjä omistaa tiedoston ja ketkä saavat lukea sitä.

Lisätietoja tiedostojen oikeuksista löytyy artikkelista [tiedoston oikeudet]].

Järjestelmän ydin

Linux-järjestelmän ytimenä (kernel) on varsinainen Linux, jonka kehityksen aloitti suomalainen Linus Torvalds. Se hoitaa matalan tason kommunikoinnin laitteiden kanssa, jolloin tavallisten ohjelmien ei tarvitse huolehtia siitä. Muinoin Linuxissa piti kääntää ydin lähdekoodista, mutta nykyään tätä ei tarvitse tehdä jakeluiden paketinhallintajärjestelmien tarjotessa uusia ytimiä valmiiksi käännettyinä.

Ytimessä ovat kaikki käytettävät ajurit, joten mikäli jokin oheislaite ei toimi, sille on asennettava ajurimoduuli valmiiksi käännettynä jakelun paketinhallinnasta, joskin ajurin kääntäminen ytimeen itse on myös mahdollista. Joskus voidaan käyttää myös binääriajureita, joita ei levitetä lähdekoodimuodossa (esim. jotkin näytönohjaimien ajurit).

Ytimessä ajurit (ja muutkin sen osat) voivat olla käännetyt joko suoraan ytimeen tai erilliseksi moduuliksi. Moduuleja käytetään usein esimerkiksi laiteajurien yhteydessä ja niitä voidaan ajon aikana ladata käyttöön tai poistaa käytöstä.

Graafinen käyttöliittymä

Linuxissa graafinen käyttöliittymä koostuu monesta osasta, kuten Waylandista, ikkunanhallintaohjelmasta sekä graafisista ohjelmista (kuten Firefox ja GIMP). Yleensä jakelut sisältävät myös työpöytäympäristön, jonka mukana tulee yleensä myös ikkunanhallintaohjelma. Työpöytäympäristö ei kuitenkaan ole elintärkeä osa graafisen käyttöliittymän toiminnalle.

Linuxin muokattavuus antaa mahdollisuuden valita eri työpöytäympäristöjen välillä. Yleisimmät työpöytäympäristöt ovat GNOME ja KDE Plasma, joiden kesken aloittelijan on yleensä tehtävä valinta. Joidenkin jakeluiden mukana tulee oletustyöpöytäympäristönä GNOME, toisten KDE Plasma (toki myös toisen työpöytäympäristön asennus on yleensä tehty helpoksi). Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että GNOME on selkeämpi, yksinkertaisempi ja jonkin verran vakaampi, KDE Plasma taas on monipuolisempi, muokattavampi ja jossain määrin sekavampi. GNOME pyrkii käyttöliittymän selkeyttämiseen ja perusominaisuuksien luotettavaan toimintaan, KDE Plasma uusien ominaisuuksien ja asetusmahdollisuuksien lisäämiseen. Työpöytäympäristöihin voit myös tutustua lukemalla artikkelit GNOME tutuksi ja KDE tutuksi.

Asennusmediat

Ensimmäiset Linux-kokeilut on mukavinta tehdä livemedialla. Tällöin järjestelmä käynnistyy suoraan livemedialta, tekemättä muutoksia käytettävään laitteeseen. Etuna on, että vaikka järjestelmän saisikin rikki, se korjaantuu viimeistään uudelleenkäynnistyksen yhteydessä. Livemediaa käyttämällä pääset suoraan toimivalle työpöydälle, jossa voit testata esimerkiksi oheislaitteiden toimivuutta ja monia erilaisia ohjelmia.

Nykyään useimmat jakeluista, esimerkiksi Fedora Linux ja Rocky Linux, tarjoavat asennusmedianaan oletuksena livemediaa.

Huomattavaa on, että livemedialta käytettäessä ohjelma voi olla huomattavasti hitaampi, kuin ssd-asemalle tai kiintolevylle asennettuna.

Mikä on jakelu?

Jakelu on kokoelma ohjelmistoja, jotka yhdessä muodostavat käyttöjärjestelmän. Jakeluissa on kattauksena jakelun valitsemat ohjelmistot, jotka he paketoivat haluamallaan tavalla. Ohjelmistovalikoima on kuitenkin keskeisiltä osiltaan sama tai samantapainen useimmissa yleiskäyttöisissä jakeluissa ja paketointitapa yksi muutamasta eri järjestelmästä.

Linux itsessään on pelkkä käyttöjärjestelmän ydin, joka hoitaa käyttöjärjestelmän matalimman tason tehtävät, kuten laitteiston suoran käskyttämisen. Pelkällä ytimellä (engl. kernel) ei tavallinen käyttäjä tee mitään. Jotta saataisiin aikaan toimiva käyttöjärjestelmä tarvitaan ytimen ympärille perusohjelmistot. Tällaisia ovat mm. käynnistyslatain GRUB ja taustapalveluja hoitava systemd. Nämä ja lukuisat muut ohjelmat tulevat jakeluiden mukana.

Minkä jakelun asentaisin?

On olemassa satoja eri jakeluita, joista kymmenkunta on suhteellisen laajalle levinneitä. Parasta jakelua ei voida yksiselitteisesti sanoa, mutta voit katsoa Suositeltavat jakelut -artikkelin.

Onko jakelu suomenkielinen?

Useimmat jakelut ovat aina monikielisiä. Jakelua voi pitää suomenkielisenä, jos sen asennusohjelma on käännetty suomeksi, se sisältää yleisen kielituen, eikä keskeisten työkalujen tai keskeisten sovellusten joukossa ole suomentamattomia ohjelmia. Käytännössä kaikki yleisimmin käytössä olevat jakelut on mahdollista asentaa suomenkielisinä (esimerkiksi Fedora ja Rocky Linuxin Anaconda-asennusohjelma on käännetty 89 kielelle).

Jakeluissa käytetään pääosin samoja ohjelmistoja, jotka on käännetty ohjelmistojen omissa kehitysprojekteissa. Yleensä jakelut eivät käännä muuta kuin omia asennus- ja hallintatyökalujaan. Tästä johtuen jakelut ovat yleensä (asennusohjelmaa lukuun ottamatta) yhtä suomenkielisiä.

Yleensä ensisijaisesti käytettävä kieli valitaan jakelun asennuksen aikana. Myöhemmin kieltä voi vaihtaa asetuksista.

Lisätietoja ohjelmien kääntämisestä löytyy artikkelista kotoistus.

Miten asennan jakelun asennusmedialle?

Pääartikkeli: Linuxin asentaminen USB-muistille

Kun mahdollisesti jakelu on löytynyt, se on mahdollista ladata yleensä joko suoraan selaimesta, BitTorrent-ohjelmalla torrent-tiedoston tai magnet-linkin avulla sekä myös komentoriviohjelmien kuten curl tai wget avulla. Torrent on varmin ja nopein ratkaisu yleensä, mutta riippumatta siitä millä lataat, on hyvä varmistaa aina ladatun levykuvan eheys, sillä lataussivun yhteydessä yleensä ilmoitetaan tarkistussumma ladatavalle tiedostolle, esim. MD5/SHA1/SHA256-summa.

Valitse asennusmedia

Vaikka useimmiten nykyään lähes kaikki jakelut voi asentaa USB-tikulta, Linux-jakelun voi, mutta joskus asennettavasta laitteesta riippuen, pitääkin asentaakin erityisellä medialla, kuten esim. MicroSD-kortille tai optiselle aihiolle.

Miten ohjelmia asennetaan?

Linuxissa ohjelmat asennetaan ensisijaisesti käyttäen jakelun paketinhallintaa, jolloin ohjelma asennetaan joko komentoriviltä yhdellä komennolla tai graafisella paketinhallintatyökalulla. Paketinhallintajärjestelmiä on muutamia perusteiltaan erilaisia (Fedora Linux-pohjaisilla, Debian-pohjaisilla, Arch Linuxilla, Gentoolla ja Slackwarella omansa) ja näiden käyttämiseen on useampia työkaluja, joista joitakin voi käyttää useammalla paketinhallintajärjestelmällä.

Asennettaessa paketinhallinta mm. tarkistaa mitä muita ohjelmia ohjelma tarvitsee (paketin riippuvuudet) ja usein asentaa kaikki tarvittavat paketit. Paketinhallinta pitää kirjaa asennetuista paketeista ja mm. hoitaa niiden (puoliautomaattisen) päivittämisen, jos uusia versioita ilmestyy.

Mikäli haluttua pakettia ei löydy paketinhallinnasta, on asennus tehtävä käsin kääntämällä lähdekoodista tai etsittävä ohjelmasta tehty epävirallinen paketti ja asennettava se. Nykyään monien jakeluiden pakettivarastot ovat niin laajoja, että ohjelmia joutuu kääntämään käsin vain jos on erityistarpeita ja silloinkin harvoin. Ohjelmien asentamista paketinhallinnan ohi ei suositella, sillä tällöin menetetään paketinhallinnan hyödyt (mm. puoliautomaattiset päivitykset). Lähdekoodista käännetystä ohjelmasta voi myös tehdä paketin, jolloin osa paketinhallinnan hyödyistä koskee tätäkin ohjelmaa.

Paketin asentaminen toisen jakelun paketista tai epävirallisesta pakettilähteestä saattaa olla vaarallista. Troijan hevosen riskin ohella on riski, että jakeluun huonosti sopeutettu paketti esimerkiksi ylikirjoittaa toisen paketin tiedostoja, ja ennen kaikkea se, että se saattaa riippuvuuksina vaatia paketteja, joita ei jakelussa ole sillä nimellä tai oikealla versionumerolla. Asentaminen paketinhallinnan ohi eri hakemistoon (yleensä /usr/local/paketti) on usein parempi vaihtoehto kuin huonosti sopeutetun paketin asentaminen paketinhallinnan kautta.

Katso myös

• Ohjelmien asentaminen
• Paketinhallinta-luokka

Komentorivistä ja sen käytön tarpeesta

Aloittelijalle suunnatut ohjeet komentorivin käyttöön löytyvät artikkelista Komentorivin perusteet.

Monet aloittelevat Linux-käyttäjät pelkäävät aluksi komentorivin käyttämistä. Tämä on normaalia, sillä Windows-järjestelmässä komentoriviä ei yleensä käytetä juuri mihinkään. Linuxissa komentorivi on kuitenkin yhä melko tärkeässä osassa, sekä hyvässä että pahassa. Toki monien nykyaikaisten jakeluiden ja työpöytäympäristöjen (GNOME ja KDE Plasma) mukana tulee paljon graafisia hallintatyökaluja, joilla hoituu moni järjestelmän perustoimi. Toisaalta ongelmatapauksissa ohjeet ongelman korjaamiseen ovat usein komentoriviriveinä; muutaman komentorivin kirjoittaminen on huomattavasti helpompaa kuin vastaavan neuvominen valikkoja selaten.

Komentorivi on kuitenkin muutakin kuin välttämätön paha. Monet asiat hoituvat paljon kätevämmin tekstitilassa kunhan vain perusasiat ensin jaksaa opetella. Jonkinlaisen kuvan komentorivin mahdollisuuksista saa artikkelista komentorivivinkkejä.