Verkkokäynnistys

Kohteesta Linux.fi
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Verkkokäynnistyksen avulla voidaan tietokoneen tai päätteen ohjelmistot ladata palvelimelta kiintolevyn sijaan. Näin yksittäisiä koneita ei juurikaan tarvitse ylläpitää, mikä on eduksi esimerkiksi kouluissa, kirjastoissa ja virastoissa.

Yleensä verkkokäynnistystä käytetään X-pääteympäristössä, missä myös sovellusohjelmat ajetaan palvelimella, mutta haluttaessa myös tavalliset työasemat voidaan käynnistää verkosta. Kummassakaan tapauksessa kone ei tarvitse omaa kiintolevyä, joskin sellaisen käyttö (esimerkiksi väliaikaistilastoille) on joskus tarkoituksenmukaista.

Käynnistysohjelma[muokkaa]

Verkkokäynnistyksessä pieni ohjelma verkkokortin EPROM/Flash-piirillä, kovalevyllä tai irtomedialla lataa varsinaisen käynnistyslataimen verkosta ja tämä puolestaan kernelin, initrd:n ja tarvittavat muut osat käyttöjärjestelmää.

Verkkokortilla saattaa valmiiksi olla PXE-ohjelma ("Pre-Boot Execution Environment"), jolloin asiakaskoneella ei tarvitse kuin aktivoida tämä vaihtoehto BIOS:sta kiintolevybootin sijaan.

Verkkokäynnistykseen on myös muita ohjelmistoja, mm. vapaa Etherboot ja ndiswrapperia käyttävä Netboot, joita voi joko ladata verkkokortin PROM/Flash-piirille tai muulle boottimedialle. Koska ohjelman pitää sisältää verkkokortin ajuri (eikä EPROM-piirille juurikaan mahdu vaihtoehtoisia ajureita), etherboot- tai netboot-ohjelma on haettava mallikohtaisesti. Tähän tarkoitukseen löytyy verkosta Rom-O-Matic, joka luo lennossa halutun tiedoston asennukseen sopivassa muodossa.

PXE-käynnistyksen kautta ladattavaan käyttöliittymään voit tutustua Easyboxin käyttöliittymädemon avulla.

Palvelimet[muokkaa]

Pienessä verkossa kaikki tarvittavat palvelimet voi asentaa tavalliseen työasemaan (esim. pöytä-PC:hen), jonka käyttöä voi jatkaa entisellään. Tarvittavat palvelimet sisältyvät kaikkiin yleiskäyttöisiin Linux-jakeluihin eivätkä ne juurikaan rasita konetta. Jos päätteitä on enemmän kuin kourallinen ja sovellusohjelmat ajetaan palvelimella, palvelimen tulee olla riittävän suorituskykyinen, mutta mitään kummallista siltä ei silloinkaan vaadita. Useampaa palvelinta voi käyttää kuorman jakamiseksi ja pidempien palvelukatkoksien välttämiseksi.

Verkkokäynnistys vaatii DHCP-palvelimen, joka on säädetty kertomaan mistä pääte tai työasema voi hakea käyttöjärjestelmänsä, sekä TFTP-palvelimen, jolta käyttöjärjestelmä haetaan (TFTP:n sijaan voi etherbootilla käyttää kehittyneempiä protokollia). Jos kyseessä on X-pääte, tarvitaan myös sovelluspalvelin, jolla sovellusohjelmat ajetaan, jos taas kyseessä on työasema, vaaditaan NFS-palvelin tai vastaava, joka jakaa kotihakemistot, sovellusohjelmat yms.

Käyttökohteet[muokkaa]

Verkkokäynnistyksen ja NFS:n avulla voidaan luoda varmatoimisia ja lähes ylläpitovapaita X-päätteitä ja helpottaa huomattavasti yksittäisten työasemien ylläpitoa. Ylläpito helpottuu varsinkin silloin, kun tarvitaan paljon samantyyppisiä koneita, kuten esimerkiksi kouluissa, kirjastoissa ja virastoissa.

X-päätteen avulla voidaan käyttää kaikkia sovelluksia peleistä kuvankäsittelyyn. Yksi tehokas PC selviää hyvin palvelimena kahdellekymmenelle päätteelle kohtuullisen vaativassakin käytössä.

Kuvankäsittely, ja varsinkin videoeditointi, vaatii nopeata verkkoa ja kohtuullisen hyvää näyttökorttia. Tällaisessa käytössä ohjelman ajaminen paikallisesti voi olla eduksi, jolloin päätteen sijaan voi käyttää työasemaa ja koneen omaa kiintolevyä voi käyttää sivutukseen ja väliaikaistiedostoille (/tmp). Silloinkin ohjelmistot voivat olla palvelimella, jolloin työasemassa ei tarvitse ylläpitää kuin itse laitteistoa.

Ylläpito helpottuu jos organisaatiossa käytettyjen ohjelmistojen asennus tapahtuu kokonaan ilman ulkoisia käynnistys- ja asennusmedioita. Tällöin asennusohjelmat käynnistetään verkosta ja niillä asennetaan lopullinen käyttöjärjestelmä ja sen sovellukset paikalliselle kiintolevylle josta myös työaseman lopullinen käyttö tapahtuu.

Katso myös[muokkaa]

Aiheesta muualla[muokkaa]

Aiheesta kertovia linkkejä löytyy Googlen avulla useita.